18-vuotta. Tsiisus, nyt kun miettii niin tuntuu ihan eiliseltä kun sun kännykän laskuri näytti jotain viittäsataa päivää - vaikka sillon 500 päivää sitten tommonen määrä tuntu ihan järjettömältä. Eiliseltä tuntuu myös kaikki muu. Ihan kaikki. Kaikki tuntuu vaan katoovan lapsuuteen, kaikki kiva ja hyvä. Lapsuus alkaa näyttää kultareunaselta, täydelliseltä, vapaalta. (Nyt menee filosofiseks ja lujaa, pidä kiinni.) Jossei susta vielä tunnu siltä, niin lupaan että mitä enemmän susta tuntuu 18-vuotiaalta, sitä enemmän haluutkin olla taas 8. Mä ainakin haluun.
Ei siinä, onhan se jännää mennä ostamaan ensimmäinen kori kaljaa tai kurvailla ekaa kertaa pitkin maanteitä ikiomalla autolla, mennä baariin, olla välittämättä ikärajoista, hoitaa ite omat asiat, mennä ja tulla ihan miten huvittaa... ja se kaikki on sitä mistä ollaan haaveiltu monia, monia vuosia; laskettu päiviä, jossei minuuttejakin (sä jos kuka).
Ja nyt se on tässä. Tää päivä. Nää 24 tuntia on ne joita et saa koskaan takasin. Tää on se rajapyykki sun lapsuuden ja aikusuuden välillä. Joten otetaan hetki sille lapsuudelle.
Mä haluun ja uskallan uskoa, että oon ihan hyvä ihminen puhumaan sun lapsuudesta, koska ainakin käsi sydämellä voin sanoa että sä käytännössä oot mun lapsuus. En muista juurikaan mitään niiltä ajoilta kun sä et ollu osa mun elämää, joten sovitaan että mun elämä alko siitä kun muutettiin Soukkaperälle teidän ''naapuriin'' (heh). Muistan jotkut sun synttärit. Mulla oli päällä ruma musta mekko. Sielä oli myös Emilia ja Joonas. Ja hyvää safkaa kuten aina. (Sait muistaakseni geelikyniä lahjaksi.)
Muistan kattoneeni teillä Mulanin. Muistan meidän virpomisreissut. Muistan ne talvet pulkkamäessä ja kesät trampalla. Muistan ne pienet ponit ja koirat ja muut eläimet (ei mitään hajua oliko niillä joku nimitys), joilla leikittiin. Muistan junaradan. Muistan viherpeukalohuoneen (ja sut kun selitit sille toimittajalle siitä). Muistan järjettömän määrän sipsiä ja suklaata ja limsaa ja tortilloja ja pirtelöä ja kinkku-juusto-voileipiä kaakaon kera. Muistan Sly Cooperin, Eye Toy'n, Singstarin, Wii'n. Muistan laiturihyppelyt, kesäpyöräilyt, saunaillat, loputtomat juoruhetket ja hihityskohtaukset. Muistan Sydän Sanoo -pelin (liian hyvin) ja jotkut hämmentävät vaatekokeilut. Muistan hullun Paramore ja Twilight -hysterian. Muistan meidän salavihot ja englanninkieliset tekstiviestit, jotka usein oli ainoot keinot joilla pystyttiin ilmasemaan oikeita asioita. Muistan nämä ja miljoona ja miljoona muuta asiaa.
Meillä on niin järjettömästi muistoja, ihan liian paljon unohdettaviksi ja poisheitettäviksi. Siks mun pitää sanoa jotain - jotakin mitä oon halunnu sanoo jo kauan. Anteeksi. Anteeks niin paljon. Enkä mä pyydä anteeks ainoastaan sitä, että ollaan ajelehdittu kauemmas toisistamme parin viime vuoden ajan, vaan ennen kaikkee sitä, että koko sen ajan kun me oltiin toistemme jokapäiväsessä elämässä, mä en tajunnu sen merkitystä. Kai se on silleen, että kaiken tärkeyden tajuaa vasta sitten kun sitä ei enää oo. Ehkä sä tiedät sen paremmin kun kukaan...
Anteeks siitä että oon ollu koko ikäni ihan järjettömän itsekäs. Koska mitä enemmän mä ajattelen, musta tuntuu että mä oon ollut pelkästään paska ystävä sulle. Enkä halua nyt sanoa nimiä, mutta jo ala-asteelta lähtien pistin tiettyjä ihmisiä sun edelle ajattelematta sen enempää, vaikka tiesin AINA, että just sä oot se ainoa jonka kanssa pystyn olemaan 100% oma itteni ja johon voin luottaa täysin. Ja ehkä se paskin aika oli yläaste. Olin jotenkin ite jossain epämääräsessä kasvuvaiheessa hakemassa itteäni, pönkittämässä egoani, hankkimassa mahollisimman paljon uusia kavereita ja laiminlyömällä mun elinikästä tukea ja turvaa - sua. Ja se, että näin että sulla on muutakin elämää; paljon uusia kavereita ja ystäviä, ihastuksia, poikaystäviä, sai mut ihan tositosi mustasukkaseks. Ja käyttäydyin varmaan sen mukaan. Mut ennen kun tajusinkaan oli mun aika lähteä Alavudelta. ''Vittu mä vihaan täälä kaikkia, haluun äkkiä pois täältä.'' Tekisin mitä vaan että saisin sanani takasin. Sä kysyit, kuinka tuut pärjäämään ilman mua. Ja mä jätin sut pärjäämään. Vasta lähtiessä mä tajusin, että olin käyttäny meidän yhteiset yläastevuodet olemalla lähinnä kusipää.
Alavudelta lähteminen on opettanu mulle enemmän kun mikään maailmassa, ja yks niistä asioista on se että you should never take anything for granted. Mut mä tiedän että jos jotain oon pitäny itsestäänselvänä, niin se on meidän ystävyys.
Mä tiedän, ja ehkä me molemmat ollaan aina tiedetty, että ihmissuhteet muuttuu ja niiden kuuluukin. Ihmiset kasvaa erilleen, ne löytää uusia ystäviä, ne etsii uusia seikkailuja, ne kokee sydänsuruja kerta toisensa jälkeen. Mutta kaikkien niiden kavereiden ja uusien rakkaiden ihmisten sekä ala-aste aikasten lapsellisuuksien ja murrosiän tunnekuohujen jälkeen uskallan yhä tänäkin päivänä sanoa, että sinä, mun rakas Ella Elmeri Ulriikka Ulpukka Frogggi Sammakkoseni oot mun elämäni ensimmäinen, pitkäaikasin ja ennen kaikkea paras ystävä. Enkä mä vaihtais ainuttakaan naurua, sanaa tai kyyneltä jonka mä oon sun kanssa - tai sun vuoksi - jakanu. Ja toivottavasti tiiät, että kului sitten 20 viikkoa tai 20 vuotta, just call my name and I'll be there. (Muistaks mun Michael Jackson lemppari :D).
Ja niin... Tämän sekavan tunnepurkauksen jälkeen haluun vaan sanoa, että aivan helvetin hyvää 18-vuotis päivää ja iso halaus ja rutistus virtuaalisesti. Otahan kaikki irti laillisen aikuisuuden iloista, mut älä myöskään unohda lapsuutta ja lapsenmielisyyttä. Joskus on ihan okei käyttäytyä kuin 8-vuotias, heittää aivot narikkaan ja pitää Sly Cooper -maratoni (oon messissä).
Oot rakas <3
